Tämän kuun lopussa olen ollut ilman työtä puoli vuotta. Siis sellaista työtä josta maksetaan palkkaa. Toimettomana en kyllä ole ollut juurikaan. Perhe,koti ja hakemusten tekeminen kyllä ovat pitäneet minut kiinni työnteossa. Kotiaskareet vain alkavat jo tuntua puuduttavalle. Tarpeellinen olen perheelle kun siivoan ja teen ruokaa ja ystäville kun olen heidän tukenaan erilaisissa elämäntilanteissa, mutta se ei riitä. Huonouden ja ennekaikkea tarpeettomuuden tunne iskee aina säännöllisin väliajoin. Paljon on pitänyt pohtia työn merkitystä ja ihmisen arvostusta suhteessa työhön näinä kuukausina.

 Onneksi aina välillä havahtuu tietoon, että en ole ainut tässä tilanteessa oleva, vaikka ei se tieto oikeasti lohduta. Miksi ilman työtä on niin paljon osaavia,  hyviä ja ennekaikkea oikeasti työtä haluavia ihmisiä?
Monta hakemusta olen innokkaana tehnyt ja haastatteluissakin käynyt mutta vielä ei ole minulle sitä oikeaa ja sopivaa työtä löytynyt. Näin sen ajattelen.

Hakemusten tekeminen on ihan oma vääntönsä. Ei se tapahdu niinkuin eräs kirurgi ystäväni sanoi että sehän on helppoa tekee yhden hakemuksen ja kopioi nittä kymmeniä ja sitten vain postittamaan. Avoimia hakemuksia laittaessa se voisi onnistua, mutta kyllä jokaiseen työpaikkahakemukseen miettii aina uudelta pohjalta  omaa osaamistaan ja soveltuvuutta juuri siihen työhön. Melko vuoristorataa hakemus prosessi on. Ensin kiinnostus tehtävään ja sitten innostuksen vallassa hakemuksen "synnyttäminen", sitten piinava odotus tuleeko mitään yhteydenottoa ja sitten vielä innostuneempana siitä että on rankattu sentään haastatteluun. Pohdinta ja valmistautuminen haastatteluun ja sitten pettymys kun en ollutkaan sopiva. Tätä vuoristorataa kun käy 2-3 krt kuukaudessa niin kyllähän siinä jo vauhdin hurma alkaa oksettaa.